"Kuolee karja,
kuolee suku,
samaten itse kuolet;
vaan nimi
ei koskaan kuole,
hдltд ken on hyvдn saanut.

Kuolee karja,
kuolee suku,
samaten itse kuolet;
yhden tiedдn
mik' ei kuole:
manalle menneen maine."
(Havamal)

Jo luku viimeinen saa,
surmansa kohdannut lepдд sijallaan.
Veljet maljan simaa nostavat,
tyhjдksi juovat nimeen vainajan.

Kaunis laiva kantaakseen saa miehen rauenneen,
laskua tuonpuoleiseen se vartoo rannalla.
Aseet, korut, rikkaudet matkamies saa mukaansa,
alla suuren rovion lipuu hautansa.
(Ja katso! Voiko toista niin ylvдstд nдkyд olla
kuin hiljaisten liekkien kurotus tдhtiд kohti.)

Kuolemaan me jok'ikinen kuljemme;
jumalat ovat elдvдt valinneet.
Veljemme syliin aaltojen laskemme;
jдд hyvдsti, sinut aina muistamme.

Kunniaa ei miekka voi taltuttaa;
jumalat ovat sankarit nimenneet.
Veljemme tuonen herralle luovutamme;
siis hyvдsti – kunnes jдlleen kohtaamme.