1

Kauan sitten kylдn pддssд syntyi kaksi poikaa,
kaksi perillistд sodanjumalan karhuntaljoin verhotun.
Jo kolmen iдstд, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa
ja kun terдksensд yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen.

Kauan sitten kylдn pддssд varttui kaksi poikaa,
kaksiko vain typerystд kuolemaa pilkkaamaan?
Ei yksikддn haava vielд ollut tehnyt
tehtдvддnsд
ja siksi kai sitд miekasta vihollisen tдytyi anoa.

Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa
(ryцstцretki merten taa) ja taistelu sitдkin enemmдn.
Varmaan turmaan rientдvдn tielle
vain toinen hullu uskaltautuu.

[2]
Kun kenttд hohkaa kдrsimystд ja kirveet lentдvдt,
leikki kanssa kuoleman vain yltyy.
Niin riemukasta lapsien on pдitд pudottaa
kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa.

[3]
Usein kдykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi.
Tarinan kulku voitoista kддntyy
ja maine ihmisen helposti antaa veljensд unohtaa.

Ylpeys, tuo kavalin tauti pддllд maan,
nдin on vienyt taas yhden uhrin muassaan.
Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla
teilleen mennyt vaiko hдn joka hautoja kaivaa saa?

Heikompaa voima mik' riepottaa;
kotinsa on iдksi jдttдnyt tahtoen vielд surmata.
Kunniaton moinen tyц.